Seurakunta ei ole pelkkä hallintomalli. Se on yhteisö. Seurakunta olemme me,
ja yhteisöllisyys toteutuu helpommin pienessä joukossa, sanoo Kaisa Aarnio,
vaikuttaja Nummelta. Pitkä kokemus luottamushenkilönä antaa näkökulmaa
oman seurakunnan matkaan. Tie on ollut paikoin kivikkoinen, mutta nyt näyttää
valoisammalta.
Kuuselan tilalta on kirkkoon puolitoista kilometriä. Aarnion perheen lapset Aino-Maija sekä kaksoset Leena ja Kaisa kävivät pyhäkoulua ja olivat aina mukana, kun pakanalähetyksen ompeluseura kokoontui kotona.
Äiti oli kirkkovaltuutettu, ja kun hän lopetti vuonna 1978, minä jatkoin. Olin nuorin valtuustossa. Nyt on menossa vuosi, Kaisa kertoo.
Kahvit on kattanut Leena, Kaisan kaksossisko. Isä Taisto Aarnio oli kotoisin Lukkarin tilalta ja äiti Iida Maria Hiidenheimo Jakovan tilalta, kumpikin ihan läheltä. Tilan syntyvaiheista puhuttiin, että on isän maat ja äidin maat ja ostetut maat. Sukua on aina ollut lähellä, sedät, tädit, enot, serkut. Leikkiseuraa riitti. Kesäisin pelattiin
naapurien lasten kanssa neljää maalia tai leikittiin vinkkiä. Kerhoissa ei käyty, eikä oikein ollut aikaakaan, kun osallistuttiin kotitöihin. Tytöt oppivat lypsämäänkin. Karja lähti vuonna 1966. Se oli kova paikka. Leena ja Kaisa olivat silloin 12-vuotiaita.
Isä antoi tehdä mitä vain. Kymmenvuotiaana ajoin traktoria ja äestin, Kaisa kertoo.
Kaikki kolme sisarusta opiskelivat agronomeiksi. Aino-Maijan pääaine oli maatalouspolitiikka. Leenasta tuli ensin farmaseutti ja sitten meijeripuolen agronomi. Kaisa oli ensimmäinen nainen, joka valmistui agronomiksi pääaineenaan maatalousteknologia.
Kun menin hakemaan opintokirjaani viimeistä merkintää, opettajani Lasse Nieminen kysyi, että tuuks sää meille töihin Vakolaan (Valtion maatalouskoneiden tutkimuslaitos). Olin Akatemian ylimääräinen tutkimusapulainen. Sitten yksi tutkijoista jäi eläkkeelle ja avautui virka. Kahdeksan vuotta kuljin täältä Vihtiin. Olin siellä ainoa käytännön maanviljelijä. Kun vanhat herrat puhuivat, että s-piikkiäes on hyvä juolavehnän torjunnassa, sanoin, että se on puuta heinää. Ei me koskaan riitaannuttu kuitenkaan.
Rankkaa työtä ja kovat riskit
Vähitellen sisarukset palasivat tahoiltaan kotitilalle kokopäiväisiksi viljelijöiksi, Kaisa vuonna 1988. Sukupolvenvaihdos oli tehty viisi vuotta aikaisemmin.
Pääasiassa minä hoidin korjuuhommia ja Leena teki kaiken kuivurin päässä. Aino-Maija hoiti huushollia,
mikä on hirmu tärkeää, Kaisa toteaa.
Lapsuuden Kuuselassa oli lehmiä, emakoita ja hevosia ja aina myös koira. Myöhemmin Kaisalla oli harrastuksenaan 200 kanaa. Nyt ainoa kotieläin on lakelandinterrieri Siiri. Aino-Maijan kuolemasta tuli helmikuussa kaksi vuotta. Leena ja Kaisa ovat eläkkeellä. Peltoja viljelevät naapurit.
Ilman EU-byrokratiaa olisimme ehkä voineet vielä jatkaa. Aina tulee uusi sukupolvi ja vaatimukset kasvavat. EU:ssa ei enää puhuta perheviljelmistä, vaan viljely on eräänlaista teollisuutta. Rankkaa työtä, jossa on kovat riskit, Kaisa miettii.
Kulttuurien yhteentörmäys
Nummi ja Pusula tekivät kuntaliitoksen vuonna 1981 ja seurakunnat muodostivat yhtymän.
Tehtiin yhteistyötä tasavertaisina ja kutakuinkin saman suuruisina. Yhdistymisestäkin
tehtiin aloitteita vuosien varrella, mutta se ei toteutunut, koska olemme aivan omanlaisensa
seurakunnat, Kaisa sanoo.
Kului noin 30 vuotta, ja taas puuhattiin kuntaliitosta. Nummi-Pusula liitettiin Lohjan kaupunkiin vuoden 2013
alusta. Jälleen jouduttiin pohtimaan, miten seurakuntatyötä jatketaan.
Toivoimme, että olisimme voineet jatkaa Nummen seurakuntana Lohjan seurakuntayhtymässä. Espoon tuomiokapituli tuntui ajavan Lohjalle yhden seurakunnan mallia. Piispana toimi silloin Mikko Heikka. Vastoin esittelijän ehdotusta kirkkohallitus päätti, että Lohjalle ei tule seurakuntayhtymää. Alkoi Lohjan seurakunnan hallintomallin rakentaminen.
Päätöksen jälkeen Espoon uusi piispa Tapio Luoma tuli tutustumaan Lohjan alueeseen. Hän kävi myös Nummella kyselemässä tuntojamme. Luottamushenkilöistä paikalla olimme vain Irja Salonen ja minä. Keskustelu kävi niin kuumana, että piispa pyysi Erkki Kuusanmäkeä pitämään välillä rukouksen.
Oltiin huolissamme, kun tiedettiin, miten Salon pienissä seurakunnissa oli käynyt: jumalanpalveluksia pidetään vuoroviikoin ja toiminta on kuihtunut. Me on lähdetty siitä, että messu on joka sunnuntai. Meille alueseurakunta
on yhteisö, jonka muodostavat seurakuntalaiset ja alueen työntekijät ja jossa lauma tuntee paimenensa ja paimen laumansa.
Lohjalla tapahtui kulttuurien yhteentörmäys.
Kuultiin, että olemme muutosvastarintaisia. Ketkä ovat? Muutos tapahtuu puolin ja toisin. Siinä oli pelkoakin
puolin ja toisin. Kuullaanko meitä? Saavatko alueet liian suuren vallan?
Vaatimus käytäntöjen yhtenäistämisestä saa minut vieläkin miettimään, onko se oikein. Jos Lohjalla on
pannukahvit, meillä ei tarvitse olla. Ja meillä voi olla jotain, jota ei ole muualla. Kuten Paimenten kirkko Lintukiiman vuorella. Kallion päälle kivikauden aikana syntynyt kivimuodostelma on nimetty Paimenten kirkoksi. Siellä on pidetty jo 31 vuotta kesäkirkkoa heinäkuun viimeisenä sunnuntaina.
Sunnuntaisin Nummella juodaan kirkkokahvit. Joku napsauttaa kahvinkeittimen päälle. Seurakunnalta tulee
kahvi ja maito. Virallista lupaa ei ole anottu. Hygieniapassit ovat kunnossa.
Kaikki riippuu työyhteisöstä. Meillä Seurakunta ei ole pelkkä hallintomalli. Se on yhteisö. Seurakunta olemme me, ja yhteisöllisyys toteutuu helpommin pienessä joukossa, sanoo Kaisa Aarnio, vaikuttaja Nummelta.
Pitkä kokemus luottamushenkilönä antaa näkökulmaa oman seurakunnan matkaan. Tie on ollut paikoin kivikkoinen, mutta nyt näyttää valoisammalta. Meillä se toimii. Ne ovat vaatimattomat mutta antoisat kahvit.
Loistava ratkaisu
Ensimmäiset kaksi vuotta Lohjalla olivat niin ahdistavat, että Kaisa Aarnio, Irja Salonen ja Olli Leikola pyysivät audienssin piispa Luomalta.
Sanoimme, että me ei ymmärretä, miten saisimme äänemme kuuluviin. Ensimmäiset vaalit olivat tulossa ja
mietimme, miten niihin pitäisi mennä. Piispa kertoi Seinäjoen seurakunnasta, josta oli Lohjalle tullut. Hän sanoi,
että yksi vaihtoehto on, että te alueseurakunnat teette vaaleihin oman listan.
Perustettiin Seurakunta lähellä. Juhani Korte ja Paul Packalén ottivat minut puhutteluun ja sanoivat, että ei tuosta mitään tule, kannattaa tulla jo olemassa oleville listoille. Niistä monet ovat puolueiden listoja, mutta me olemme politiikan ulkopuolella. Me halusimme koota yhteen alueseurakuntamallin kehittämisestä kiinnostuneet. Tämä oli mielestäni loistava ratkaisu. Vuoden 2018 vaaleissa meistä tuli suurin ryhmä.
Alussa mietimme, mitä Seurakunta lähellä voisi olla. Hiljalleen on ilmeisesti alettu ymmärtää, mikä on seurakunnan olemus. Se on yhteisö, ei pelkkä hallintomalli. Yhteisöllisyys on helpompaa pienemmässä porukassa.
Nyt on valoisampi olo, kun on opittu tuntemaan toisemme, miettii Kaisa, joka ei ole hamunnut puheenjohtajuuksia, koska työmyyränä olo sopii hänelle kuulemma paremmin.
Nummella valmistaudutaan elokuussa pidettäviin kirkon 200-vuotisjuhliin. Juhlakirja on valmistumassa, kanttori Sanna Kuoppala valmistelee konsertteja.
Lähtiessäni saan mukaan ruisleivän. Leena ja Kaisa ovat leiponeet sitä Herkkuperjantaiksi, jonka diakoni Riikka Karinto ideoi Yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Leipä on kuminalla maustettu ja leivottu Kuuselan ruisjauhoista
vanhaan taikinajuureen, jonka äiti toi mukanaan lapsuuskodista.
teksti Liisa Mantere
kuva Matti Pirhonen