Isänäitini Lea tuli sata vuotta sitten Etelä-Pohjanmaalta töihin Lohjalle, Ahtialan kartanon keittiöön. Lohjansaaren liepeillä hän tutustui nuoreen paikalliseen mieheen. Olen heidän jälkeläisensä toisessa polvessa.
Uskonnolla ei ennen Leaa ollut sukumme arjessa erityistä roolia.
Lea toi kotiseudultaan mukanaan uskon ja Herran pelon, jotka perusteinaan hän myös määräsi (kuvainnollisesti) kaapin paikan. Jos sunnuntaisin ei menty kirkkoon, jumalanpalvelus kuunneltiin radiosta ja sitä kuuntelivat myös lastenlapset hiljaa ja paikallaan. Iltarukoukset ja pääsääntöisesti ruokarukouksetkin luettiin mummulassa aina.
Eräänä sunnuntai-aamuna 1950 -luvulla isovanhempani isän puolelta tulivat Virkkalasta kauppalaan ja kaappasivat pikku-Jaakon mukaansa jumalanpalvelukseen. Ensimmäinen muistamani käynti Lohjan Pyhän Laurin kirkossa.
Ihmettelin itäpäädyn ”paratiisimaalausta”, jossa on paljon katseltavaa. Pikkupojan mieleen jäi erityisesti kettu, jolla on suussaan kala. Vuosia myöhemmin selvisi, että kala olikin lintu ja vuosikymmeniä myöhemmin, että kyseessä on kanavarkaissa oleva kettu.
Aihe tulkitsee kansantajuisesti syntiä ja synti rikkoo Jumalan luomaa tasapainoa elämässä. Tuon maailmanluomis- ja syntiinlankeemuskuvasarjan syvä teologinen opetus on siinä, että kuvan pahuuden symbolit, seireeni ja kettu sekä punaiset pahan tiedon puut, ovat kaikki risuaidan sisällä. Kristinusko opettaa, että myös paha kuuluu Jumalan luomaan maailmaan, se on Jumalan sallimaa. Näin Simo Jouhi opasti minua äskettäin.
Pysähdyn kirkossamme edelleen tarkkailemaan paratiisikuvaa.
Kuva Jumalasta, Jeesuksesta ja seurakunnasta on sittemmin laajentunut. En voi vähätellä Vivamon rippikoululeirin merkitystä. En tullut uskoon, kuten jotkut leirikaverit. Sisimpääni jäi kuitenkin pysyvä jälki.
Kuulun niihin, jotka kätkevät oman uskonsa eivätkä julista sitä kaikelle kansalle. Keskustelen Kaikkein Korkeimman kanssa mieluummin kahden kesken. Minulle usko on henkilökohtainen juttu, alun perin lapsen uskoa.
Totuuden kanssa kilvoittelen jatkuvasti, vaikka tiedän, ettei kukaan tarkalleen tiedä, mitä totuuden verhon takana on. Kysymys haastaa minut yhä uudelleen. Elämähän täällä on haasteita varten.
Mietteissäni käteeni osui helsinkiläisen papin Henrik Wikströmin jokin aika sitten ilmestynyt kirja: Mitä Jeesus tekisi? Suhteeni Jumalaan ja Jeesukseen sai uusia piirteitä.
Jäin kirjan ajatusten kanssa pohtimaan myös kirkkomme ja oman seurakuntamme roolia tässä kuviossa. Seurakuntien jäsenmäärä kuihtuu vuosi vuodelta. Helsingissä alle puolet pääkaupungin asukkaista on enää kirkkoyhteisömme jäseniä.
Evankelis-luterilainen kirkko on etääntynyt alkuperäisestä sanomastaan. ”Se ei voi enää perustella olemassaoloaan sillä, että kirkko tekee hyvää eikä edes sillä, että sen ylläpitämät tavat ja instituutiot (esim. rippikoulu) toimivat siirtymäriitteinä ja ovat monille tärkeitä.” Kansankirkko ei mittaa Jumalan tuntemusta, vaan toteaa Jumalan toimivan hiljaa ja salassa. Usko Jumalaan ei ole kirkkomme nykyprofiilin mukaista ponnetonta Pyhän äärelle pysähtymistä ja kynttilähartauksia.
Ajattelen Henrik Wikströmin kanssa tässä samoin. Usko on suolaa, jotta emme pilaannu lopullisesti ja menetä lapsuuttamme. Maailma haastaa aikuisena, mutta sitä elämä on: voitettavia haasteita.
Kirkkomme ja seurakuntamme on käännettävä suuntaa. On palattava alkulähteille ja yllytettävä ihmiset mukaan. Sanoma on edelleen käyttökelpoinen. Pääasiallisin tehtävämme ei ole olla yhdistys tai yhteisö, joka järjestää tapahtumia jäsenilleen ja muillekin. Olemme liiaksi vain ”tämänpuoleisia”
Mitä Jeesus nyt tekisi?
teksti Jaakko Puomila
kuva Kari Saaristo
Jaakko Puomila on Lohjan seurakunnan kirkkovaltuuston jäsen. Hän on tehnyt pitkän uran lehtimaailmassa. Puomila toimi Länsi-Uusimaan päätoimittajana vuosina 1988–1998 ja 2008-2014 ja toimitusjohtajana vuosina 1998-2009. Hän on myös toiminut Riihimäen sanomien päätoimittajana. Jaakko Puomila on kirjoittanut kaksi Lohja-aiheista kirjaa. Tuntematon lahjoittaja kertoo Lohjan Naisten Lastenavustussäätiön historiasta. Kesällä 2021 ilmestyi lohjalaisen kansanedustajan Matti Saarisen elämästä kertova kirja Ojamolta eduskuntaan. Jaakko Puomilalle myönnettiin kamarineuvoksen arvonimi vuonna 2011
Paratiisikuvassa esitetään Eevan luominen sekä Adamin ja Eevan käsien yhteen liittäminen avioliiton vertaukseksi ja syntiinlankeemus.
Pyhän Laurin kirkon maalaukset,
kuva Leena Anttila