Karjalohjan kappelissa oli katolisella ajalla pyhimyksiä kuvaavia puuveistoksia. Vuosisatojen kuluessa osa niistä hävisi, osa lahjoitettiin Kansallismuseon kokoelmiin ja yksi nostettiin Sammatin kirkon seinälle.
Karjalohjan kappelissa oli katolisella ajalla pyhimyksiä kuvaavia puuveistoksia. Vuosisatojen kuluessa osa niistä hävisi, osa lahjoitettiin Kansallismuseon kokoelmiin ja yksi nostettiin Sammatin kirkon seinälle.
Keskiajalla Karjalohjan kirkkoa koristivat puusta veistetyt pyhimysten kuvat. Vanhimpien arvioidaan olleen paikallaan jo 1400-luvun lopulla. Kirkossa oli ”yhdeksän kappaletta suurempia ja pienempiä iänvanhoja puisia kuvia”, jotka vuosien 1776 ja 1778 inventaarioluetteloissa kirjattiin vain kuvanveistäjien kuviksi, ”Bildhuggeri bilder”.
Materiaaliltaan arvottomat puuesineet eivät kiinnostaneet Kustaa Vaasan vouteja, jotka keräsivät kirkon kalleuksia kruunulle. Eivät ne kiinnostaneet myöskään isonvihan aikana ryöstelleitä venäläisiä kasakoita, joten ne säilyivät 1800-luvulle asti.
Vuoden 1804 luettelossa puuesineitä ei enää mainita. 1807 pyhimyskuvat siirrettiin kellotapuliin.
Madonna huutokaupattiin
Karjalohjan neljäs kirkko, nykyinen komea kivikirkko, valmistui harjulle vuonna 1860.
Sen edeltäjä, vanha ristikirkko, seisoi Pyhän Ristin hautausmaalla harjun juurella. Kirkkorakennus myytiin kaksi vuotta myöhemmin osina huutokaupassa.
Pitäjänkokouksessa 24. heinäkuuta 1864 päätettiin myydä ”ensi tilassa vanha talli, vanha kellotapuli ynnä siellä olevia vanhoja kuvia puusta.” Huutokaupassa ainakin kaksi isointa puukuvaa kävivät kaupaksi. Sammatin Lohilammen rusthollari Johannes Johansson Bergman osti krusifiksin ja neitsyt Maarian muotokuvan ja maksoi kummastakin kymmenen hopeakopeekkaa.
Asiakirjoista selviää, että heinäkuussa 1869 Lohilammella kyläili murteentutkija Paavo Salonius, joka näki ”neitseen Maarian kuvan, lapsi sylissä, melkein täysikokoisena ja Vapahtajan kuva ristin päällä”. Hän paheksui Karjalohjan seurakunnan menettelyä, kun vanhat pyhäinkuvat oli myyty. Tämän jälkeen seurakunta lahjoitti jäljellä olevat puukuvat yliopiston muinaismuistoyhtiön museolle. Yhtiö oli perustettu 1870 ja sen puheenjohtajana toimi Zachris Topelius. Tässä yhteydessä selvisi, että joitakin emäkirkon vanhoja puukuvia oli viety luvatta kellotapulin sivuhuoneesta, joka oli toiminut myös ruumishuoneena.
Kansallismuseon kokoelmiin päätyivät seuraavat veistokset:
- Pyhän Paavalin kuva,
- hevosmiesten suojelija Pyhä Tapani eli Stefanus kädessään kolme kiveä, jotka muistuttavat hänen kivittämisestään kuoliaaksi, 1400-luvun lopulta,
- kruunupäinen naispyhimys, jolla on hartioilta laskeutuva punainen viitta, 1400-luvulta,
- Jobia esittävä puuveistos, 1400-luvulta,
- avointa kirjaa pitelevä naispyhimys,
- Luskalan kartanon omistajan Joakin Schmiedefeldtin hautajaisvaakuna, joka asetettiin Karjalohjan kirkon kuoriin 1672.
Aurinko, kuu ja tähdet
Kaksi vanhaa puuveistosta jäi Lohilammelle: krusifiksi ja Neitsyt Maaria.
Historioitsija Veikko Kallio mainitsee lohduttoman silminnäkijäkuvauksen vuodelta 1872: ”Ostaja oli ne sitten uudestaan maalauttanut, ja kun eivät muutoinkaan olleet mitään taidekaluja, olivat ne nyt peräti kamalat nähdä.”
Taidehistorioitsijat ovat nimenneet veistoksen Karjalohjan madonnaksi. Se on toinen Suomesta löytyneistä apokalyptisista veistoksista, joita pidetään kotimaisina; toinen on Kiskon madonna, josta Karjalohjan madonna on kopio.
Apokalyptinen-määritelmä tulee Raamatusta, Johanneksen ilmestyksen 12. luvun alkujakeista: ”Ja näkyi suuri merkki taivaassa: vaimo, vaatetettu auringolla, ja kuu hänen jalkojensa alla, ja hänen päässään seppeleenä kaksitoista tähteä.”
Apokalyptisessä kuvassa on oltava ainakin yksi noista kolmesta taivaankappaleesta, jotka ovat siis aurinko, kuu ja tähdet.
Kiskon madonna on valmistettu koivusta, se on 165 cm korkea ja se ajoitetaan 1500-luvun alkuun. Madonna kannattelee Jeesus-lasta oikean käsivartensa varassa ja pitelee vasemmassa kädessä omenaa, jollainen on myös lapsella kädessään. Alkuperäiset värit ovat olleet sininen, punainen ja kulta. Kruunu, joka madonnalla on ollut päässään, on kadonnut. Veistoksen sileään pintaan on veistetty kuu-ukon kasvot, ei kovin tarkasti, mutta erotettavasti.
Karjalohjan madonna on 147 cm korkea ja se on mäntypuuta. Madonna oli Karjalohjan kirkossa 1500-luvun alkupuolelta lähtien todennäköisesti alttarikaapissa, johon oli maalattu auringon säleikkö.
Lohilammelta kirkkoon
Veistokset osti Johannes Johansson Bergmanin, jonka juuret isän puolelta johtavat Karjalohjan Makkarjoen rustholliin.
Johannes Bergman osallistui aktiivisesti Sammatin asioiden hoitamiseen, oli kirkkoväärti ja kirkkoraadin esimies, mutta hän oli myös kiinnostunut esineiden keräilystä.
Johannekselle ja puolisolleen Engla Sofia Lovisa Forsmanille syntyi seitsemän lasta, joista poika Johannes jatkoi isänsä kuoltua vuonna 1899 talon isäntänä ja otti nimekseen Lohilampi. Hän jatkoi isänsä keräilyharrastusta yhdessä veljensä Kaarlo Vanamon kanssa, joka oli puutarhuri, tietokirjailija ja toimittaja ja muun muassa toi mehiläishoidon Suomeen.
Veljekset perustivat vuonna 1911 Lohilammen museon.
Sammatin kirkkoon Karjalohjan madonna on tullut 1999–2000 tehdyn peruskorjauksen yhteydessä.
Helsinkiläinen konservointiyritys Ab Artekon Oy konservoi veistoksen. Lohilammen museonhoitajana vuosina 2000–2022 toiminut Reino Rannikko on tallettanut asiaa koskevat paperit.
Rannikko muistelee, että silloin olisi keskusteltu veistoksen perusteellisesta konservoinnista, mutta siitä luovuttiin. Vanhat puuveistokset ovat ajan saatossa kokeneet eri syistä isojakin vaurioita ja niiden rekonstruointi on vaikeata.
Krusifiksi on Lohilammen museossa, puunvärisenä, Reino Rannikko kertoo.
Teksti: Liisa Mantere
Kuva: Matti Pirhonen
Lähteet:
Veikko Kallio: Karjalohja. Itsenäisen väen pitäjä. 2004.
Liisa Mantere: Karjalohjan seurakunta 400 vuotta. Ihmisiä ja tarinoita kotikirkolta. 2014.
Tuomo Tukkinen: Karjalohjan vanhoista kartoista, kappelin pyhimyskuvista, isostavihasta ja Elias Lönnrotin suvusta. 2017.
Anu Vuorela: Auringon ja kuun madonna. Neitsyt Maria apokalyptisena naisena ja kuvatyypin edustajat Suomessa. Mirator lokakuu/Oktober 2002.