Haastateltava asettautuu mukavasti ja nostaa työhuoneen sohvalle jalkansa, joita verhoavat villasukat. Sukissa on koristeelliset varret. Neulominen on Kati Pitkäsen harrastus, ja hän kulkee koulutustilaisuuksissa ja kokouksissa usein kudin mukanaan. Nyt kuopus on tilannut äidiltä pandakuvioiset sukat, ja aviomieskin kaipaa uusia sukkia.
Toinen tärkeä harrastus on maanpuolustus, johon kuuluu myös ampuminen.
Ennen Lohjalle ja Nummelle tuloaan Kati Pitkänen ehti kulkea vuosia maailman merillä merimiespappina.
Hän kertoo kasvaneensa syntymäkaupungissaan Kotkassa puoliksi satamassa.
– Isällä oli muutama hinaaja, hän selittää.
Kun Kati oli kouluikäinen, perhe muutti Helsingin seudulle.
Yläasteen hän kävi kuitenkin Anna Tapion koulussa Luopioisissa, Pälkäneen Aitoossa. Koulussa opiskeltiin peruskoulun aineiden lisäksi matkailuun ja maa- ja kotitalouteen liittyviä aineita puutarhassa, opetuskeittiössä ja ruokalassa.
– Käsitöissä opimme muun muassa kankaankudontaa. Kahdeksannella luokalla kutakuinkin jokainen teki itselleen kansallispuvun. Taitava ja kokenut käsityönopettajamme neuvoi kirjonnat, reikäompeleet, laskostukset, körtit ja läpät ja kaiken mahdollisen. Sukuni juuret ovat Haminan edustalla Vehkalahdella, jonka puvussa on samettiliivi. Päädyin Kymenlaakson pukuun, jonka liivi on villakankaasta, koska arvelin sen kestävän paremmin. On se kestänytkin, ja vieläkin mahdun pukuuni, Kati Pitkänen toteaa tyytyväisenä.
Hän on käyttänyt kansallispukua tilaisuuksissa, joissa pukukoodina on juhlapuku ja kunniamerkit, esimerkiksi reserviläisten ja maanpuolustusväen juhlissa.
Keskusteluja laivalla
Kati arvelee, että elämänuran valintaan vaikutti ainakin mummo, joka rukoili.
– Muistan pohtineeni kuudennella luokalla, miksi maailma on olemassa. Rippikoulun jälkeen Vantaan Korsossa meitä oli joukko nuoria, jotka kävimme säännöllisen epäsäännöllisesti messussa. Lukiolaisena mietin, että teologina voisin tehdä monenlaisia asioita. Sekin kiinnosti, että mistä kristinuskossa oikein on kysymys.
Teologian opiskelija halusi myös suorittaa asepalvelun. Alokasaika kului Kotkan rannikkopatteristossa. Sen jälkeen Kati kävi Lahdessa varusmiespappeja ja -diakoneja valmistavan kurssin.
– Sitten lähdin Haminaan Reservinupseerikouluun, mutta päädyin kesken kurssin Tilkan leikkausjonoon, kun polven rustot sanoivat sopimuksensa irti. Erinäisten mutkien jälkeen suoritin loppuosan palveluksesta varusmiespappina Kotkassa. Myöhemmin suoritin reservissä aliupseerikoulun.
– Teologiksi valmistuttuani sain pappisvihkimyksen merimiespappina. Olin Gdanskissa Puolassa, ja vastasin myös Varsovassa tietyistä tapahtumista, kuten joulumyyjäisistä ja -hartaudesta. Olimme mieheni kanssa jo avioituneet, kun vielä seilasin työni puolesta laivoilla. Sain paljon kokemusta kauppamerenkulusta Itämerellä ja Länsi-Euroopassa. Laiva on kuin pieni kylä, jossa toisten asiat tiedetään, mutta kahdenkeskiset keskustelut olivat luottamuksellisia.
Nainen, sotilas ja pappi
Siis nainen, sotilas ja pappi? Yhdistelmä herättää kysymyksiä.
– Onko enää perusteltua, että asepalvelus on sukupuolisidonnaista? Toki sanotaan, että maanpuolustus on jokaisen asia. Se ei välttämättä tarkoita, että ollaan ase kädessä rintamalla. Se tarkoittaa, että ihmiset koulutetaan tekemään omaa työtään kriisiaikana. Esimerkiksi papeista enemmistö toimisi poikkeusoloissa omassa virassaan, Kati Pitkänen perustelee.
– Raamatun pohjalta voi päätyä yhtä hyvin oikeutetun sodan kuin pasifismin kannattajaksi. Rajavartiolaitoksen ja Puolustusvoimien toiminta on laillistettua väkivallan käyttöä. Ei siinä ole yksilöllä oikeutta sooloiluun.
– Harrastan aktiivisesti maanpuolustusta, ja olen mukana yhdistys-, piiri- ja liittotason luottamustehtävissä. Puolustusvoimissa sotilaspapin arvomerkissä on pieni risti lehvien keskellä. Ammattini siis näkyy, mikä johtaa keskusteluihin nimenomaan eettisistä kysymyksistä. Se mahdollistaa keskustelun myös vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä.
Kylvön siunaus ja Paimentenkirkko
Nummen lähitienoo tuli Katille tutuksi jo lapsuudessa, kun perhe mökkeili Pusulan Kaukelassa.
Merimiespappina hän kaipasi kokemusta seurakuntatyöstä ja hankki sitä kesälomasijaisena Lohjalla. Vuonna 2015, toisen lapsen synnyttyä, hän palasi Lohjalle seurakuntapapiksi. Alueen kirkot tulivat tutuiksi sunnuntaisilla messumatkoilla.
Kati Pitkäsen perheeseen kuuluvat aviomies ja kaksi lasta. Espoon kodista Nummelle on kolmen vartin työmatka, joka on suurelta osin valaistua moottoritietä.
– Se on omaa aikaani. Kuuntelen ajaessani äänikirjoja. Nyt on menossa Jonas Gardellin kirja Jumalasta. Minua kiinnostavat psykologiaan ja henkilöhistoriaan liittyvät kirjat ja scifi, mutta luen myös romaaneja. En luopuisi kirjahyllystä, vaikka kirjojen kertyminen onkin teologien helmasynti.
Syyskuun alussa tulee täyteen vuosi Nummella. Alueseurakunnassa on noin kolme tuhatta jäsentä. Alueneuvostossa on aivan loistavia ihmisiä, sekä juuriltaan nummilaisia että elämän paikkakunnalle tuoneita. Yhteistyö messuvuorojen ja muunkin suhteen toimii Pusulan kappalaisen Sampo Luukkosen kanssa erinomaisesti, Kati Pitkänen toteaa ja kertoo Nummen perinteistä:
– Kesti pienen hetken tajuta, minkä takia täällä juodaan kirkkokahvit joka sunnuntai. Emäntä keittää ne kerran kuussa, mutta muulloin kahvinkeiton hoitaa muutama aktiivi seurakuntalainen.
– Joulun tienoilla on omat traditionsa. Tapanina ja toisena pääsiäispäivänä pidämme hartaustilaisuuden Leppäkorven ja Jättölän kylätaloilla. Loppiaisena Rautasen Liisa kutsui kotiinsa Lonkalantielle. Keväällä pellon reunalla siunataan kylvö, ja tänäkin vuonna usea talo oli valmis kutsumaan meidät. Kastetilaisuuksia pidetään kodeissa lähes yhtä paljon kuin kirkossa. Käyn mielelläni kotona, jos kutsutaan, ja otan ehtoolliskaluston mukaan. Joskus naapurit vinkkaavat, jos esimerkiksi iäkäs seurakuntalainen kaipaa käyntiä. Täällä pidetään huolta naapurista.
Aarnion perheen aloitteesta syntynyt Paimentenkirkko kuuluu vuodenkierron tärkeisiin tapahtumiin. Tänäkin vuonna heinäkuun viimeisenä sunnuntai-iltana kirkon lähelle Lintukiimanvuorelle kokoontui ennätyksellinen määrä väkeä, 150 henkeä ympäri Lohjan isoa seurakuntaa. Kauniina kesäisenä iltana virret kaikuivat kauas. Lopuksi juotiin Kaisa ja Leena Aarnion johdolla keitetyt kirkkokahvit.
Teksti Liisa Mantere
Kuva Matti Pirhonen