Jokihelmisimpukka on kirkkaiden, virtaavien vesien laji, joka elää pohjoisella pallonpuoliskolla. Täysikasvuinen raakku mahtuu ihminen kämmenelle, vaikka sitä ei siihen saa ottaakaan. Laji on erittäin uhanalainen. Sen kohtalona on ollut paitsi helmenpyynti myös elinympäristön muuttuminen ihmisen toiminnan seurauksena.
Ihminen on myös suojellut jokihelmisimpukkaa. Raakku rauhoitettiin Suomessa jo 1955, ensimmäisenä selkärangattomana eliönä. Mustionjoessa maamme eteläisintä kantaa on elvytetty sekä auttamalla raakkua lisääntymään että kunnostamalla virtavesiä. Se työ on vasta alussa.
Raakkujen ja metsätyökoneiden kohtaaminen Suomussalmella jää historiaan tapahtumana, josta ihminen ei voi olla ylpeä. Kyse ei kuitenkaan ole yhdestä, yksittäisestä virheestä. Mutaisen virran kuvassa tiivistyy kipeällä tavalla se, miten me ihmiset aivan liian usein luontoon suhtaudumme ja sen suhteen toimimme. Kristittyinä voimme kutsua sitä synniksi.
On tärkeää nähdä virheet, on tärkeä oppia niistä. Yhtä tärkeää on löytää sellaisia ajatuksen ja tunteen ituja, jotka ohjaavat ja innostavat toimimaan oikein.
Kristinuskon perinteestä löytyy pohja kestävälle luontosuhteelle. Kirkon ilmasto-ohjelma tiivistää sen kolmeen iskusanaan: kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus.
Kiitollisuus on kaiken pohja. Se on myös helpointa. Kesän vehmaus ja lämpimät vedet. Lohjanjärven laineet, harjuluonto, peltovainiot, metsät ja purot aarteineen. Näistä kaikista luomakunnan aarteista voi olla kiitollinen.
Kunnioitus seuraa, kun ymmärrämme luonnon pyhyyden. Sillä on arvo itsessään. Tehtävämme on vaalia, ei ahnehtien käyttää hyväksi.
Kohtuullisuus saattaa olla vaikeinta, niin meille yhteiskuntana kuin yksittäisinä ihmisinä. Vaikeudesta huolimatta luomakunnan hyvä kysyy kohtuullisuutta, mielenmuutosta. Se kasvaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta.
Jokihelmisimpukka voi elää yli 200-vuotiaaksi. Siellä se elää, hiljaisesti joen pohjassa, aikojen vaihtuessa. Toisinaan se kasvattaa sisälleen helmen. Voiko ihmeellisempää olla?
Urpu Sarlin