Jos Kaiku Mäenpäästä ei olisi tullut pappia, hän voisi olla vaikkapa muurari, talonrakentaja, veneentekijä, taidemaalari tai kuvanveistäjä. Tätä kaikkea rovasti harrastaa eläkepäivinään. Vanhaisäntä seuraa nuorempien toimintaa rauhallisesti, mutta toivoo kirkon pitävän kiinni traditiostaan.
Keltatiilitalossa on tilaa kolmessa kerroksessa. Talo on itse rakennettu, vuonna 2003 valmistunut.
Se on tehty pitkästä tavarasta, ei elementeistä. Rakentaminen kesti kaksi vuotta, kun tein sitä vapaa-aikoinani. Apuna oli talkooväkeä, kysyivät aina, että saako tulla
rovasti Kaiku Mäenpää kertoo
Rakentaminen on kovaa työtä ja vaatii hyvää kuntoa. Mies onkin eläkevuosiensa aikana juossut viisi täyspitkää Tukholman-maratonia.
Alakerran verstaassa Mäenpää rakentaa yhdeksänmetrisen lasikuiturungon ympärille puuvenettä kaksine hytteineen, keittiöineen…
Pääsemme sitten jonakin kesänä taas merelle.
veneenrakentaja vakuuttaa
Mäenpään ensimmäinen avioliitto päättyi vuonna 1997 Pirkko-vaimon kuolemaan. Liitosta on neljä tytärtä ja kahdeksan lastenlasta. Nykyisellä teologi-puolisolla Riitalla on kolme lasta ja neljä lastenlasta, joten perhejuhlia riittää.
Kissa Esmeralda naukuu ikkunan takana ja pääseekin sisälle. Talossa asuu myös koira, chihuahua Santtu.
Olohuoneessa on kiinnostavia öljyvärimaalauksia, kuten pari Helene Schjerfbeckin tyyliin tehtyä kukkamaalausta ja pianon yläpuolelle ripustettu maisema Dönfossin koskelta Norjasta.
Ikkunan edessä seisoo hienopiirteinen pienen pojan figuuri, jolla on käsissään vehnälyhde. Kauempaa marmorilta vaikuttava teos osoittautuu tammesta veistetyksi. Pylvään päältä katsova Richard Wagnerin muotokuva näyttää pronssiin valetulta, mutta onkin tehty punapyökistä.
Tämä ei ole minun taidettani vaan jonkun muun. Olen kopioinut sen kipsikuvasta. Keksin koneen, jolla malli voidaan kopioida. Mekaanista laitetta voi kutsua vaikka kopiojyrsimeksi. Tein sillä karkean työn ja loput puukolla, taltalla ja hiekkapaperilla.
Konetta ei enää ole. Mäenpää purki sen, koska se oli iso ja piti pahaa ääntä.
Mäenpää pitää Wagnerin musiikista ja klassisesta musiikista yleensäkin. Hän opetteli aikoinaan soittamaan viulua korvakuulolta, mutta joutui lopettamaan olkapäävammojen vuoksi.
Itse valetut, painavat kynttilänjalat ovat umpipronssia. Mäenpää innostui myös valamaan pihallaan tynnyrissä öljypolttimen avulla Vivamon kivikappeliin 30 kiloa painavan kirkonkellon.
Vanhaisäntä ei neuvo
Kaiku Mäenpäälle ammatinvalinta oli melko selvä jo lukion alussa. Kylmäkoskelaisella, uskovalla kodilla oli oma vaikutuksensa. Isä työskenteli VR:n asemamiehenä Toijalassa ja Kylmäkoskella, ja äiti oli postinhoitaja.
Ura alkoi nuorisopappina Turun Mikaelin seurakunnassa. Sitten Mäenpää lähti kahdeksi vuodeksi Keski-Ruotsiin seurakuntapapiksi. Asevelvollisuutensa hän suoritti alkoholistiparantolan sairaalateologina. Hän ehti vielä työskennellä Kansan Raamattuseurassa ja pistäytyä pappina Keski-Suomessa, ennen kuin tuli vuonna 1976 kappalaiseksi Lohjalle. Lohja oli tuttu ennestään, olihan hän käynyt rippikoulunsa Vivamossa.
Sitten Ruotsista soitettiin ja tarjottiin töitä. Mäenpää sai kahden vuoden virkavapaan. Pian hänen palattuaan takaisin Lohjalla tuli hakuun kirkkoherran paikka. Mäenpää toimi Lohjan kirkkoherrana vuosina 1983—2011, eläkkeelle jäämiseensä asti, liki 30 vuotta.
Vielä häntä tarvittiin vuoden ajaksi Siuntion ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherraksi sekä usean seurakunnan selvitysmieheksi.
Olin Helsingin keskustan seurakuntien selvitysmiehenä. Agricolan kirkko, Vanha kirkko, Johanneksenkirkko ja Tuomiokirkko ovat kävelyetäisyydellä toisistaan. Siksi suosittelin, että seurakunnat yhdistetään, ja niin tehtiinkin. Raaseporin rovastikunnasta taas tuli ehdotukseni mukaisesti yhtymä.
Mäenpää miettii
Vuonna 2013 Sammatti, Karjalohja, Nummi ja Pusula halusivat säilyä itsenäisinä, mutta Lohja ei sitä tahtonut. Väänsin kyllä kovasti, että olisivat säilyneet itsenäisinä, koska ovat sen verran etäällä toisistaan, että se olisi ollut perusteltua. Kirkkohallitus kuitenkin päätti yhden äänen enemmistöllä yhdistää seurakunnat.
Pienten seurakuntien itsenäisenä säilyminen on vaativa kuvio. Kun henkilökuntaa on vähän, sen täytyy olla sopivaa. Talousasioita en pelkää. En usko, että yhteen liittymisessä säästetään.
Millä mielellä rovasti nyt katsoo seurakuntansa asioita?
Olen tietoisesti välttänyt ottamasta kantaa. Vanhaisäntä ei puutu seuraajiensa toimiin. Ohjeiden antaminen olisi klassinen virhe, ja siihen en ole syyllistynyt.
Entä miten ihmiset saisi tulemaan kirkkoon?
Kirkon vahvuus on sen traditiossa. Kirkko on rakentunut traditiolle, ja sen pitäisi arvostaa sitä eikä kysellä, että mitä saisi olla, teemme mitä vain. Opillisen julistuksen pohja on oltava, ja siihen kuuluu aina auttamistyö, mutta kirkkoa ei pidä mainostaa pelkkänä hyväntekeväisyysjärjestönä. Usko ja rakkaus kuuluvat kirkon olemukseen. Molemmat tarvitaan, muuten kaikki kaatuu. Jos on usko ja rakkaus, toivo seuraa siinä mukana.
Mäenpää toteaa
Seitsemän vuotta rakennettiin
Ajamme Vivamon niemeen, naapuriin. Mäenpää kertoo, miten Pyhän Birgitan kappeli sai alkunsa.
Kansan Raamattuseuran 50-vuotispäivät olivat tulossa vuonna 1995. Päätimme edellisvuonna rakentaa jotain pysyvää muistoksi. Ehdotin, että eikö rakennettaisi kauniiseen niemeen pieni kivinen kappeli. Porukat tuumasivat, että hyvä idea. Aluksi ajattelin pieniä, kannettavia kiviä. Rakennus vaatii kuitenkin isoja, muurin läpi ulottuvia ja riittävän painavia kiviä.
Kivet saatiin Kirkniemen paperitehtaan työmaalta, jossa oli parhaillaan menossa räjäytystyöt.
Hyvinkään Betoni lahjoitti kalkkia.
Kivet on muurattava kalkkilaastilla, koska se pysyy kivien välissä, toisin kuin betoni. Syyksi olen järkeillyt, että kalkkilaastissa on ilmeisesti sama lämpölaajenemiskerroin. Kalkkilaastia voi kuitenkin käyttää vain kesä—heinäkuussa ja elokuun puoliväliin asti. Sen jälkeen kosteus lisääntyy eikä kalkkilaasti kovetu. Kalkkilaasti kovettuu karbonoitumalla ja betoni veden vaikutuksesta, Mäenpää selittää.
Halusin rakentaa lohkokivestä, koska se on niin kaunista ja Lohjan kirkko on rakennettu siitä. Meidän piti alun perin rakentaa keskiaikaisilla menetelmillä, mutta hyvin pian huomasimme, miten vaativaa se on.
Työt aloitettiin kesällä 1997. Meitä oli viitisentoista, jotka kokoonnuimme parina päivänä viikossa. Lisäksi ehkä parisataa osallistui lyhempiin talkoorupeamiin. Kappeli valmistui vuonna 2003.
Kappelin alttari-ikkunasta avautuu näkymä talviselle Lohjanjärvelle. Lasimaalauksin koristelluista sivu- ja yläikkunoista siivilöityy ohutta valoa. On hiljaista. Mäenpää sulkee lähtiessämme ikkunaluukut ja sanoo:
Tämä on metsäkappeli polun päässä. Tänne voi tulla milloin vain, sillä ovia ei koskaan lukita.
teksti Liisa Mantere
kuva Matti Pirhonen
Kaiku Mäenpää toimi kirkkoherrana vuodesta 1983 vuoteen 2011. Hän oli toimessaan Lohjan seurakunnan 41. kirkkoherra