Jan Minchenko ja Olga Drahan: ”Jumala johdatti meidät tänne”

Jan Minchenko ja Olga Drahan tulivat Suomeen kesällä, kun sota vyöryi heidän kotikaupunkiinsa Nikopoliin Ukrainan kaakkoisosassa. – Jumala johdatti meidät tänne, he sanovat kiitollisina uudesta kodista ja ihmisistä, joita ovat ympärilleen saaneet.

Istumme teepöydässä Virkkalassa pienen kerrostalon pelkistetysti kalustetussa kodissa. Keskustelu käydään venäjäksi, ja tulkkina toimii suomen kieltä ulkomaalaisille opettava Tarja Dejanova, johon Jan Minchenko ja Olga Drahan ovatkin jo tutustuneet.
Nikopol on sadan tuhannen asukkaan kaupunki Dnepr-joen varrella. Joen toisella puolella kahdeksan kilometrin päässä häämöttää Zaporrizzjan ydinvoimala.
Jan ja Olga, kumpikin 48-vuotiaita, avioituivat kolme vuotta sitten ja ostivat Nikopolista talon. Sitä ympäröi pieni puutarha, lähellä virtaa joki.
Jan teki putkiasentajan töitä ja Olga auttoi vanhempiaan.
– Isä oli sairastunut syöpään. Reumaa poteva äitini ei selviytynyt yksin vuodepotilaan hoidosta ja taloustöistä. Kuudentoista kilometrin päässä maaseudulla on isäni isän talo ja puutarha, isälle rakas paikka. Hänelle oli tärkeää, että kävimme Janin kanssa kastelemassa ja hoitamassa puutarhaa.
Olga ja Jan näyttävät kuvia isoisän puutarhasta ja viinitarhasta. Hedelmäpuut tuottavat makeita ja mehukkaita omenoita, aprikooseja, päärynöitä ja kirsikoita.
Olgan isä kuoli vuosi sitten syksyllä .
Jan lähti töihin ulkomaille. Olga jäi auttamaan äitiään.
Nikopolissa oli rauhallista, kunnes ammuskelu ja räjähdykset alkoivat heinäkuussa. Olga kuunteli laukausten ääniä ja yritti turhaan saada äitiä lähtemään.
– Äiti halusi jäädä ja käydä isän haudalla. Minä päätin lähteä.
Olga otti yhteyttä seurakuntansa, adventtikirkon, jäseniin. Hän matkusti junalla Puolaan ja oli siellä jonkin aikaa seurakunnan ystävien luona. Suomessa, Lohjan Virkkalassa, asui ystävä Julia, joka vuorostaan tunsi Lohjan Adventtiseurakunnan pastorin, Ukrainasta Suomeen avioituneen Liia Kaitasen. Olga jatkoi matkaa bussilla Tallinnaan ja sieltä laivalla Helsinkiin. Jan oli tullut Suomeen jo vähän aikaisemmin.
Äidin mieli muuttui lokakuussa, kun isoisän talon viereen putosi ohjus ja talon ikkunat särkyivät. Nyt hän on tullut tyttärensä luo. Emme tapaa, sillä hän toipuu vielä matkan rasituksista.

Täällä ihmiset haluavat auttaa

Jan oli kuullut, että Norjassa on paljon töitä.
– Mutta siellä ei ollut ketään tuttua. Vaikka Suomi on kauempana kuin vaikkapa Puola, päätimme tulla tänne, eikä ole yhtään kaduttanut, Jan toteaa.
Olga tiesi, että on olemassa Lappi, aivan ihmeellinen maa. Suomessa asuu ystävällisiä ja onnellisia ihmisiä ja siellä on hyvin kauniita naisia.
Nyt he miettivät, että pohjoisessa ihmiset elävät jotenkin yksinkertaisemmin, ovat he sitten ruotsalaisia tai suomalaisia. Heidän elämänasenteensa on positiivinen.
– Ukrainassa on kuuma, täällä kohtuulämmin. Täällä on paljon metsää, siellä paljon peltoa, Jan tiivistää eroja.
– Ihmiset ovat täällä hyväntahtoisempia ja haluavat auttaa. Ukrainassa ennen kaikkea suku auttaa, Olga jatkaa.
Ukrainassa on jo pitkään vallinnut vastakkainasettelu: ukrainalaiset ja venäläiset, venäjän kieli ja ukrainan kieli. Tuntuu siltä, ettei Suomessa ole samanlaista kilpailua paremmuudesta. Eletään sovussa. Ihmisten ulkonäöstä tai piirteistä ei aina pysty erottamaan, kuka on suomalainen ja kuka vaikka ukrainalainen. Suomalaiset näyttävät usein ikäänsä nuoremmilta.
Pimeyskään ei tunnu pahalta. Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Olga ja Jan ovat kokeneet. Vielä pari kuukautta sitten jo oven kolahdus sai Olgan hätkähtämään ja odottamaan räjähdystä. Rauha ja hiljaisuus tekevät hyvää. Olo on kotoisa.

Protestanttikirkko on Suomelle siunaus

Ukrainassa joulua juhlitaan vanhan ortodoksisen ajanlaskun mukaisesti 7. tammikuuta.
Aattoiltana viedään ystäville pieniä lahjoja, usein hedelmiä tai itse tehtyä kakkua.
Uutenavuotena tulee Pakkasukko lahjoineen ja kuusikin voidaan koristella, mutta se ei liity jouluun.
Olga muistuttaa, että koska he ovat kristittyjä, he tietenkin iloitsevat Jeesuksen syntymästä.
He ovat viettäneet joulua seurakunnassaan. Lauletaan, kuullaan saarna, nähdään joulukuvaelma. Lopuksi syödään yhdessä, jokainen tuo mukanaan jotain hyvää.
Ehkä nytkin vietetään joulua yhdessä seurakunnassa, he arvelevat. Lohjalla adventtikirkko toimii vanhassa rukoushuoneessa harjun rinteellä.
Musikaalinen pariskunta lauloi kirkkokuorossa, Olga sopraanoa ja Jan bassoa. Olga on opiskellut kuoronjohtajaksi oppilaitoksessa, josta valmistuu muun muassa kulttuuritapahtumien järjestäjiä.
– Ukrainassa ortodoksikirkko on valtava, ja siinä on suuri ero Suomeen verrattuna. Koemme, että tälle maalle protestanttikirkko on siunaus, ja se myös näkyy. Täällä tunnetaan Raamattua, ja se vaikuttaa ihmisten moraaliin ja arvoihin. Vaikka nuoret eivät samalla tavalla lukisi Raamattua, kirjassa sanotaan, että siunaus ulottuu kolmanteen ja neljänteen polveen, Olga muistuttaa.
Jan on käynyt Lohjan Pyhän Laurin kirkossa, ja Olgakin toivoo sen näkevänsä.
Keskiaikainen kirkko ihmeellisine kuvineen toi Janin mieleen Martti Lutherista kertovan elokuvan. Hän on tehnyt uskoon ja sen sanomaan liittyviä videodokumentteja ja -elokuvia ja haluaisi nyt kuvata kirkossa jotain uskonpuhdistukseen liittyvää.
– Haluaisimme tehdä dokumentin Suomesta. Siitä tiedetään maailmalla niin vähän, ja suomalaiset ovat itse niin vaatimattomia, he sanovat.

Emme voi vihata toista ihmistä

Entä kun sota joskus päättyy? Totta kai on ikävä kotiin, mutta kaikki on auki. Jos Jumala antaa mahdollisuuksia toimia täällä Suomen hyväksi, he haluavat olla mukana. Nyt he opiskelevat suomen alkeita netissä ja jonottavat kielikurssille.
– Se mitä Ukrainassa tapahtuu, on poliitikkojen aikaansaamaa. Ihmiset Venäjällä eivät ymmärrä, miten heitä manipuloidaan. Monet Venäjällä eivät tiedä, mitä Ukrainassa todella tapahtuu. Kristittyinä emme voi vihata toista ihmistä. Meidän on annettava anteeksi ja luotettava siihen, että Jumala saa ihmisten silmät avautumaan.
– Suomi oli haave, emmekä tienneet, uskaltaako sitä edes toivoa. Emme voineet kuvitellakaan, että kun tulemme, saamme kaupungilta asunnon. Eikä pelkästään asunnon, vaan kalusteet ja kaiken, mitä tarvitsemme. Tuntuu kuin meitä olisi jo kauan odotettu. Että olisimme kuin sukulaisia. Meille se oli merkki siitä, että Jumala on johdattanut meitä ja tuonut meidät tänne ja valmistanut meille kodin, Jan sanoo.
– Kun ihminen on valmis hyväksymään Jumalan tahdon, on se minkälainen tahansa, Jumala siunaa ja antaa vielä paljon enemmän kuin uskaltaa toivoa.

Liisa Mantere
Kuva Matti Pirhonen

Vastaa