Näin pääsi käymään ensimmäisenä takatalvena: liukastuin seurakuntatoimiston pihalla, ja sen ulkoisiksi tunnusmerkeiksi sain seuralaisikseni kipsin jalkaan ja koko ajan kaatuvat kyynärsauvat käsiin. Ortopedin tuomio oli ”vähintään kuusi viikkoa” – jalkapöydän luut, nivelsiteet ja lihakset tarvitsivat rauhoittumisaikansa.
Toivoa on, että vapaudun kesäksi, ainakin kipsistä. Harmia lievittää tietoisuus siitä, että Napoleonin aikaan kyseiset vammat hoidettiin amputoimalla jalkaterä. Tilapäisvammautuneena on ollut mielenkiintoista panna merkille ihmisten erilaisia suhtautumistapoja: lasten avoin tuijotus, vanhempien kiusaantunut, välttelevä katse, tuttujen kysymykset ja myös monen seurakuntalaisen sympatia.
Elämän matkalla meistä useampi teloo itseään. Toisinaan erehdyksemme satuttavat myös muita. Takatalven liukastumisen ulkoiset merkit näkyvät, ja ne me toinen toisillemme hyväksymme. On kuitenkin myös sellaisia vammoja ja lankeemusten jälkiä, jotka eivät näy tai joita emme tahdo näyttää muille.
Ensimmäisenä helluntaina syntynyt seurakunta, kirkko, koostui kompastuneista ja langenneista ihmisistä. Pääsyvaatimuksena oli tietoisuus siitä, että tarvitsee anteeksiantamusta, on saanut anteeksi ja tahtoo myös itse antaa anteeksi.
Periaate pätee edelleen. Samalla tietoisuus siitä, että Taivaan Isä tietää ja näkee kaikki kompastuksemme ja niiden seuraukset, olivatpa ne mitä sorttia hyvänsä. Siitä huolimatta olemme tervetulleita. Aivan jokainen.