Kevät on pitkällä. Auringonsäteet osuvat lypsymonttuun jo lypsyn alussa. Viime viikon huolto lypsyasemalla tuntuu lypsykoneen tykyttäjien tahdissa. Kirkkaassa valossa tykytyksen tasainen, tiheä rytmi saa työn etenemään vakaasti. Lehmät ovat kunnossa, joten työ tapahtuu flow-tilassa. Lehmät saapuvat asemalle reippaasti omilla vuoroillaan.
Radiosta kuuluvat päivänpolttavat aiheet: Mikään apu ei tunnu riittävältä Ukrainalle. Aseteollisuutta on ajettu alas, ja nyt sitä tarvitaan uudelleen. Korot nousevat, asunnot eivät mene kaupaksi.
Opiskelijat eivät valmistu korkeakouluista, opiskeluajat ovat liian pitkiä. Toisten mielestä opiskelijoita valmistuu entiseen malliin. Tarvitaan työntekijöitä ulkomailta.
Hallitukseen kosiskellaan puolueita. Toiset eivät halua olla jonkun kanssa, ja toiset haluavat hoitaa eri asioita eri tavalla. Saksa sammuttaa ydinvoimalansa. Olkiluoto aloittaa toimintansa vuorokauden etuajassa.
Mahdottoman usein muistuu mieleen isoäitini sanonta: Tapelkaa, tapelkaa, viisas antaa periksi. Tunnen lypsymontussa, että minua seurataan.
Nuori Tulppaani-lehmä seuraa jokaista liikettäni. Maailman ongelmat häviävät. Lehmän silmät ovat lempeät ja tunnen sen katseesta kiitollisuutta. Minun ei tarvitse miettiä maailman kauheuksia, riittää että olen tarpeeksi tälle lehmälle.
Tulppaanin katse on minulle arvokas, olen saanut sen arvostamalla tätä eläintä ja toimimalla sen kanssa rauhallisesti. Ei pakottamalla eikä vaatimalla vaan molemminpuolisella luottamuksella. Minä käsittelen sitä hyvin, ja se tulee lypsylle mieluusti. Nyt teemme tuotosta yhdessä, mutta joskus tulee hetki, jolloin yhteistyö päättyy. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä, sitä ei tarvitse murehtia nyt.
Kuulin tänään vanhan sanonnan, että jäiden lähtö vie mennessään. Muistin, kuinka Tonin kuoleman aikoihin Puujärven jäät paukkuivat tavalla, jota en ollut koskaan aiemmin kuullut. Taivaalliset rummut pauhasivat Tonille hänen taivasmatkallaan vuonna 2014. Hän on edelleen minun 25-vuotias poikani, tänäänkin.
Kuolema ja syntymä ovat suuria asioita, ja niihin liittyy suuria tunteita, ihan kaikenlaisia. Rakkaamme on jotenkin mukanamme, vaikka onkin poissa, kuollut. Ikävä jää, mutta…
Olen kukkakauppias, ja kaupalla koettiin tänään mystisiä hetkiä juuri kuolemaan liittyen. Asiakkaani tytär oli pitänyt saamiaan orkideoja kukassa kahdeksan vuotta yhtä päätä. Toisen asiakkaan isä oli mukana valitsemassa arkkunsa päälle laskettavien kukkien värejä ja ehkä vähän tinkaamassakin.
Elämä on sattumaa suurempaa. Onko suurilla saavutuksilla lopulta suurta merkitystä? Eikö tärkeintä ole olla sinut itsensä kanssa ja olla tyytyväinen lehmän tyytyväisen katseeseen.
Päivi Seger
kirkkovaltuutettu, maaseutuyrittäjä
kuva Matti Pirhonen