Lohjan Pyhän Laurin kirkko on ollut lapsuudesta lähtien Riitta Virtaselle koti. Siellä hän nukkui päiväunia ja leikki nukeillaan, kun isä ja äiti järjestelivät ja siivosivat kirkkoa. Sinne hän menee nytkin, istuu samassa paikassa kuin lapsena perheensä kanssa ja katselee seinälle maalattua Pyhän Kristoforoksen kuvaa.
Lohjan Pyhän Laurin kirkko on ollut lapsuudesta lähtien Riitta Virtaselle koti. Siellä hän nukkui päiväunia ja leikki nukeillaan, kun isä ja äiti järjestelivät ja siivosivat kirkkoa. Sinne hän menee nytkin, istuu samassa paikassa kuin lapsena perheensä kanssa ja katselee seinälle maalattua Pyhän Kristoforoksen kuvaa.
Kalle ja Helmi Virtanen tulivat Lohjalle vuonna 1936, kun kirkkoherra Einar Candolin tarvitsi tilanhoitajaa. Kalle oli kotoisin Kalvolasta, jossa hänen isänsä Heikki Juho Virtanen oli suntiona. Candolinin vävy oli hänkin Kalvolasta, ja hän ehdotti tilanhoitajaksi Kallea. Nuoripari asettui pappilan tilanhoitajan punaiseen taloon. Jäätyään eläkkeelle Candolin muutti naapuriin Törmän taloon. Sinne rakennettiin piharakennus, johon Kalle ja Helmi muuttivat kahden pienen poikansa kanssa.
– Olisi minulla kolmaskin veli, mutta hän syntyi kuolleena. Se oli talvisodan aikaa, isä oli rintamalla. Candolin siunasi veljeni. Äiti ei jaksanut mennä haudalle, mutta rovasti ja ruustinna, pappilan taloudenhoitaja Mari sekä haudankaivaja olivat siellä. Olen ajatellut, miten hienosti rovasti valitsi paikan sankarihautojen vierestä. Jos äiti seisoi kotinsa portailla, hän näki suoraan haudalle. Nyt puut ovat kasvaneet ja peittävät näkymän, Riitta kertoo.
Riitta syntyi huhtikuussa 1950. Samoihin aikoihin seurakunnassa vapautui suntion paikka, jota isä haki ja tuli valituksi. Vuonna 1951 valmistui Aarne Ervin piirtämä seurakuntakeskus, jonka yhteydessä oli kuusi rivitaloasuntoa seurakunnan työntekijöille. Virtasen perhe muutti viihtyisään kaksikerroksiseen asuntoon.
Naapurustossa asui muun muassa kirkkoherra Vilho Haveri vaimonsa kanssa. Lähistöllä asuivat myös värikäs persoona Antero Lintuniemi Kanttorilassa ja kellonsoittaja Aatu eli Adolf Kanner, joka kävi soittamassa kelloja tapulissa.
– Olimme kuin yhtä perhettä. Se oli ihana paikka asua, kauppalan sydämessä mutta omassa rauhassa.
Sakastista jäähylle
Virtasen kellari oli pannuhuoneen lähellä kaikkein lämpimimmässä paikassa. Jääkaappia ei ollut.
– Säilytimme perunat ja juurekset, mehut, hillot ja muut ruoat Pyhän Laurin kirkon viinikellarissa sakastin lattian alla. Se oli kätevää, sillä sakastiin pääsi ulkokautta, Riitta kertoo.
– Ulko-ovi oli hyvä, koska täällä oli töissä hyvin värikkäitä persoonia. Isä oli vakava ja totinen, kiltti ja hyväluontoinen, mutta piti omalla hiljaisella tavallaan kurin ja järjestyksen. Siihen aikaan kanttori ja liturgi menivät saarnan ajaksi sakastiin, ja Lintuniemen aikaan meno oli välillä vilkasta. Kun tilanne kuumeni, isä laittoi joskus kanttorin ja papin sakastin ovesta hankeen jäähtymään. Eivät he kuitenkaan koskaan isälle suuttuneet.
– Isäni teki täällä kaiken. Hän oli suntio ja talonmies, hän hoiti pihat ja teki lumityöt lapiolla. Hautausmaalla oli kyllä puutarhuri, ja hautoja hoitivat tietyt henkilöt, joille ihmiset maksoivat.
Riitta muistelee, että 1950-luvulla oli paljon hautajaisia. Lohjalle tuli karjalaisia, ja kun joku kuoli, pidettiin suuret pidot.
– Seurakunnalla oli hevoskuski Valter Sandberg, joka kulki nimellä Samperi. Hevosen nimi oli Ilo. Samperi oli mukava persoona. Kun hän kuoli, hänet siunasi arvostettu ja pidetty pappi, jolla oli tapana pitää hiukan koukeroisia saarnoja. Siunauksen jälkeen seurakunta oli yksimielinen: Ilo tuli siunattua, ja se oli hyvä asia, mutta Samperista ei ihan tiennyt, kun pappi ei puhunut muusta kuin siitä hevosesta. Ilo kai lopetettiin, kun Sandberg kuoli. Se oli isällekin tärkeä, hän sai ainoana ulkopuolisena hoitaa sitä.
Suursiivous kesti monta päivää
Pyhän Laurin kirkon suursiivous tehtiin keväällä ja kesti monta päivää. Työhön palkattiin joka vuosi samat neljä, viisi naista. Yksi heistä toi aina Riitan nukelle Birgitalle uuden mekon. Miikka Strandman lämmitti hiekkakäytävällä kirkon päädyssä avotulella padassa vettä. Ikkunat ja lattiat pestiin.
Ennen vuosien 1966—1968 suurta remonttia kirkon lattian alla oli sinne haudattujen luita. Sitä ei voinut olla huomaamatta, kun lankkulattian rakoihin pääsi kosteutta. Kirkkokin oli kostea, se lämpeni ja kuivui vasta kesähelteillä.
– Siivouksen jälkeen kirkkoa kuivatettiin ja tuuletettiin läpi yön. Ovet olivat auki. Isä nukkui kirkossa ja vahti, ettei asiattomia tullut sisään.
– Olin aina mukana, kun äiti siivosi kirkonmäellä. Nukuin kirkossa päiväunetkin. Siitä minulle on tullut sellainen tunne, että kun menen kirkkoon, menen kotiin.
– Puolikaaren muotoisen alttarin polvistumispaikka oli verhoiltu punaisella sametilla. Se oli liukas ja vähän loiva, ja sain laskea siinä mäkeä. Sisäpuolelle menin vasta kahdeksanvuotiaana, kun vein alttarille kukkamaljakon.
– Kävin pyhäkoulua ja pidin sitä myös nukeilleni. Antero Lintuniemi johti lapsikuoroa, jossa lauloin. Kävin lastenkerhoissa ja myöhemmin nuorten illoissa kappelisalissa ja seurakuntasalissa. Papit puhuivat, oli musiikkiesityksiä, joku lausui runoja. Lähetystyöllä ja diakonialla oli omat iltansa. Lähetysilloissa näytettiin diakuvia Afrikasta.
Joitakin kirkon maalauksista voisi pieni tyttö pelätä.
– Maanantai-iltaisin tuli kuunnelma, jota meidän perhe kokoontui kuuntelemaan. Eräässä kuunnelmassa kerrottiin, miten keskiyöllä vainajat nousevat kirkon lattian alta, on pimeää ja jotain kauhea tapahtuu. Kuuntelin ja mietin, pitäisikö kirkossa pelätä. Mutta ajattelin, että ei. Sehän on meidän koti, Riitta sanoo.
Suntioita kolmessa polvessa
– Isä kuoli, kun olin 13-vuotias. Sen jälkeen vanhin veljeni Raimo Heikki Johannes eli Raimo H. J. Virtanen toimi osa-aikaisena suntiona. Hän oli työnjohtajana Tytyrin kalkkitehtaalla, kertoo Riitta, jonka suvussa on siis suntioita kolmessa polvessa.
Riitta teki elämäntyönsä kirjanpitäjänä. Nyt hän on ainoana jäljellä lapsuutensa perheestä. Parikymmentä vuotta hän lauloi kirkkokuorossa. Sitten kuulo heikentyi ja hän joutui lopettamaan.
Hän kävelee usein hautausmaalla, jonne on haudattu hänen vanhempansa ja kaksi veljeään. Kesällä hautausmaa on varjoisa ja hiljainen. Kirkko pysyy viileänä kesälläkin.
Riitta istuu kirkossa samassa paikassa kuin lapsena perheensä kanssa, sakastiin menevän käytävän kulmassa lähellä saarnatuolia. Siinä hän kuulee hyvin. Hän katselee seinälle maalattua Kristoforoksen kuvaa. Legenda kertoo isosta, vahvasta miehestä, joka auttoi ihmisiä ylittämään vaarallisen joen. Kerran tämä kantoi virran yli pientä lasta, joka painoi kuin lyijy. Lapsi oli Jeesus, ja mies sai nimen Kristoforos, joka merkitsee Kristuksen kantajaa.
Pyhän Laurin kirkko on Riitalle pysyväisin koti maan päällä.
– Minusta kirkko on kauneimmillaan kiirastorstain iltana, kun alttari puetaan mustaan ja valot sammutetaan. On vain hiljaisuus ja luonnon valo tai pimeys.
teksti Liisa Mantere
kuva Leena Anttila
Kuvakollaasissa äiti Helmi, oikealla isä Kalle Pyhän Laurin kirkon sakastin ulko-ovella, jota ei enää ole. Riitta lapsuuskotinsa edustalla. Vasemmassa yläkulmassa 6-vuotias Riitta on kuvaelman enkeli.